El día 66

Hei vain, mä olen vielä elossa ja hengitän. Vaikka musta ei ole täällä blogissa kuulunut lähes kuukauteen mitään, mun elämä on ollut käynnissä. Näiden reilun kahdenkymmenen päivän aikana on ehtinyt sattua ja tapahtua monenmoista. Olen mm. luistellut, vaeltanut, syönyt kuin joulukinkku marraskuussa, eksynyt, juossut sateessa, käynyt elokuvissa, ostanut pandapuvun, palellut, vilustunut, ostanut uuden takin, ikävöinyt kotia, käynyt kirkossa, nauranut, laulanut, tutustunut uusiin ihmisiin ja vanhoihin paremmin, nukkunut siestoja, intoillut joulua, valittanut koulua ja ennen kaikkea puhunut koko ajan espanjaa. Monia tunteita olen käynyt läpi tänä aikana. Koti-ikävä iskee aina silloin tällöin, mutta myös kiitollisuus kaikesta kokemastani on vallannut mielen.

Vierailin kaksiviikkoa sitten espanjalaisen perheeni kanssa taas Pyreneillä. Täällä on tavallista, että melkein jokainen perhe omistaa asunnon jostain kylästä parin tunnin ajomatkan päästä. Myös minun perheeni vierailee silloin tällöin asunnossaan kuuluisten vuorien lähellä, vähän niinkuin me mökillä Suomessa.  Tämä oli mun toinen kerta pohjoisempaan mentäessä. Voin todeta, että Pyreneiden vuoristo on yksi kauneimmista paikoista, joissa olen vieraillut. Laaksot, valkoiset vuortenhuiput, idylliset pikku kylät, vaeltajat jyrkillä serpentiinireiteillä ja pilvet, jotka pujottelevat vuorten välissä. Nautin reissusta hurjasti. Olimme matkan päällä kolme päivää. Pääsin tallustelemaan kuuluisan pyhiinvaellusreitin, El camino de Santiagon, polkuja ja näkemään elämäni ensimmäistä kertaa tippukiviluolan.

Perheeni halusi viedä mut Espanjan sisarusten kanssa luistelemaan Jaca nimisen kaupungin jäähalliin. Se oli niin ihanaa! Kuin lääkettä koti-ikävään. Ja oli kivaa kerrankin taitaa jotain jo ennestään, kun muut taistelivat pysyäkseen pystyssä. Pienistä rakoista huolimassa ilta oli huippu! 

Seuraavana viikonloppuna lähdin vaeltamaan. Kyseessä oli jokavuotinen vaellustapahtuma. Joka vuosi yksi kylä järjestää kävely reitin vuorien ja kukkuloiden lävitse tiettynä päivänä. Reittejä on kolme, 12 km (jonka minä suoritin), 18 km ja 24 km. Jokaisen reitin varrella on pisteitä joissa leimataan vaelluspassi ja saadaan vähän suuhun pantavaa. Eräälläkin pysähdyksellä käteeni ilmestyi muovimukillinen suklaakastiketta ja pala leipää. Nauroin itsekseni, etten voi kuvitella, että Suomessa koskaan liikkumisen yhteydessä annettaisi moista kaloripommia ja janottajaa, mutta täällä tuo on aivan normaalli välipala. Kaksitoista kilometriä ei ottanut koville vaan oli mukava kävellä pikkuhiljaa pikkuveljen ja hostäidin kanssa, nähdä maisemia ja rupatella niitänäitä. Päivän lopuksi saimme lounasta, kävimme kahvilla ja ajoimme väsyneinä takaisin kotiin. Matkasta jäi todella kiva mieli.

Jotta elämäni täällä ei kuulostaisi pelkältä ruusuilla tanssimiselta ja auringon paisteelta ja jotta rakkaat lukijani eivät saisi elämästäni täysin väärää kuvaa, pitää kai kertoa muutama seikka arjesta ja sen arkisuudesta. Koulu on välillä aika rankkaa. Tunneille mennään, siellä istutan tekemättä mitään opettajan puhuessa espanjaksi maantiedosta, historiasta tai espanjan kieliopista. Päivä kestää 6 tuntia, mikä on vähemmän kuin joinain päivinä kotimaassani, mutta pitkältä sekin tuntuu. Kouluruokaa ei varsinaisesti ole, ellei halua ostaa pitsan palaa tai patonkia kahvilasta parilla eurolla, mutta suurin osa opiskelijoista (minä mukaan lukien) tuo mukanaan eväsleivän, joka syödään päivän puolivälissä. Joka päivä olen super väsynyt ja nukkumaan pääsen vasta 11 maissa, koska ruokailurytmi on niin myöhäinen. Tällaista mun arkeni on, mutta kaverit ja perhe piristää ja tuo väriä normaaleihin päiviin hurjasti.

Säät kylmeni jyrkästi pari päivää viimeisimmän postaukseni jälkeen. Asteita on joinain päivinä alle 10º ja tuuli on yhtä kova joka päivä kuin tuuli, jota kutsutaan Suomessa myrskyksi. Ostin uuden takin paeltuani parisen viikkoa ja nyt kelpaa. Mielenkiintoista tulee olemaan, miten täytän matkalaukkuni kaikella tällä mielenkiintoisella materiaalilla, mitä oon täältä haalinut omistukseeni.

Kuvassa olen ystäväni Dominikan (Slovakiasta) kanssa paikallisen ostoskeskuksen joulun avajaisissa. Tässä me nenät punaisina.

Mun perheeni nauraa mulle päivittäin, miten joka kerta kun tuun kotiin, mulla on jokninlainen tarina tai seikkailu kerrottavana. Yleensä se koskee tapaa, jolla oon tällä kertaa tunaroinut. Eräskin kerta unohdin sekä avaimet ja kännykän kotiin päivänä, jolloin kaikki muilla oli menoa. Eipä siinä muuta kuin ovella odottelua ja panikointia. Toinen kertomus on se, kun olin menossa kavereiden kanssa elokuviin ja parikymmentä minuuttia ennen elokuvan alkua kun olen muutenkin jo myöhässä huomaan, että ratikka on rikki ja minä sisällä jumissa. Onneksi pääsin pois, mutta jouduin juoksemaan sateessa ilman sateenvarjoa kolme-neljä kilometriä muutaman minuutin päästä alkavaan elokuvaan. Ehdin paikalle, mutta eri elokuvaan sillä aikataulut olivat muuttuneet. Lisäksi on kertynyt useampi kuin yksi kerta, kun olen juossut kotiin peläten huolestuttaneeni vanhempani, kun kännykästäni on akku loppu ja minä kotiintuloajasta myöhässä. En mainitse mokailujani kerskuakseni hajamielisyydelläni tai höpsöydelläni, päinvastoin. Ihana perheeni nauraa joka kerta kun tyrin ja sanoo, että seuraavan kerran kun kirjoitat blogiisi, kerrot seikkailuistani. Kyllä heillä kärsivällisyyttä mun suhteeni on riittänyt!

Kyllä, omistan pandapuvun.

23 päivää jäljellä. Odotan jo innolla kun pääsen kotiin ihana  perheeni ja kavereitteni tykö. Kaikki rakkaani, jotka tätä lukevat nyt, tietäkää, etten malta odottaa jälleennäkemistämme! Täällä on tosi kivaa olla, mutta koti on kuitenkin koti! Ei kauaa enää, kunnes taas näen jo ihanan karun Suomen kaamoksen. Toivoa kuitenkin on, että lumi saapuu enne minua. Sitä odotellessa! Terveisiä kaikille ja kiitos kun luit kuulumiseni!

Ps. Anna anteeksi kirjoitusvirheeni, laiskuus iski tarkistamiseen tultaessa!